Ymmärtää itsestään

Hassua miten paljon lomalla oppii itsestään, kun on aikaa miettiä asioita. Jokaisella lomalla tuntuu, että aivoni käyvät ylikierroksilla. En mieti juurikaan työasioita, osaan tässä suhteessa rajata, vaan käyn läpi omaa elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Paneudun omiin tunteisiini ja siihen, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu.

Ikä tuo tulleessaan perässä ja mukana raahattavan eletyn elämän. Sen kanssa taaperretaan päivä kerrallaan. Välillä tuntuu, että sen eletyn voisi jättää pois kyydistä, mutta kuunnellessani isovanhempiani, tiedän että ei se sieltä mihinkään katoa, sen kanssa on vaan opittava elämään.

Olen ymmärtänyt itsestäni monta asiaa. Ensinnäkin sen, että olen asioiden selvittäjätyyppi. Haluan käsitellä ihmisten väliset asiat riittävän hyvin. Jos olen saanut asian käsitellä, en jää märehtimään vaan voin jatkaa elämää ja antaa anteeksi, unohtaa ja aloittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis helppo. Mutta vaadin  käsittelyn. Avoimen, ymmärtävän ja rehellisen. Ilman sitä, en lopullisesti unohda. Molemmista tavoista on kokemusta ja kiitän itseäni siitä, että en jätä selvittämättä ja uskallan käsitellä vaikeitakin asioita. Sen sijaan en kiitä itseäni siitä, että toisen casen kohdalla en edes viitsi enää avata solmua uudestaan. Henkilö ei ole niin kypsä ihmisenä, että asia tulisi koskaan kunnolla rehellisesti ja avoimesti selvitettyä. Olen siis näennäisselvitetty-tilassa ja siinä pysytään. Koska osaan päästää irti ja sen tein.

Tein itselleni myös nelikentän, sillä tajusin että haluan kirjata joitain asioita ylös, jotta ne toteutuvat. En usko aarrekarttoihin mutta uskon aukikirjoittamisen voimaan. Siihen, että kun sanoo asiat itselleen kirjoittamalla, ne alkavat toteuttaa itseään. Kun luen vanhoja blogitekstejäni, voin edelleen samaistua niihin tunteisiin, joita silloin tunsin ja mitä koin. Ja edelleen kirjoittaisin samoin. Kirjoittaminen on sielun avaamista ja kaipaan sitä aina kun alan kirjoittaa. Silti kirjoitan liian harvoin.

Pohtimisen paikka

Kummallista, miten erilaiset vaiheet seuraavat elämässä toisiaan. Joskus joku sellainen, mitä toinen kertoo, tuntuu kovin omituiselta ja kaukaiselta. Yhtäkkiö huomaa, että on itse samassa tilanteessa ja kertoo samaa tarinaa seuraavalle. Nyt se tarina on tämä. Onko tämä mun juttu. Mitä muuta voisin tehdä. Uskallanko tehdä jotain sellaista, mitä joskus muilta ihmettelin. Onko se järkevää ja onko järkevää edes ajatella, että sen pitäisi olla järkevää?

Tarkoitan työtä.

Työ ottaa päivästä melkoisen loven. Se ottaa loven myös illoista ja viikonlopuista, jos haluan tehdä sen hyvin. Tai ehkä se ottaa. Onhan mahdollista, että teen jotain turhaa, yritän liikaa, teen sellaisia asioita, joita minulta ei edes odoteta tai en vaan osaa olla tekemättä asioita muilla tavoin. Pidän siitä, kun saan asioita aikaan. Haluan miellyttää niitä ihmisiä omalla työnjäljelläni, keille teen töitä. En selittele, enkä peräänny. En aio antaa impulssia, että minun kanssani asia ei hoidu. Tärkeitä asioita minulle.

Yksittäisenä työntekijänä se onnistuu. Nyt on tiimi. Tiimi, jossa on pakko luottaa, pakko antaa asioiden sujua omalla painollaan. Pakko olla tietämättä kaikkea. Se ei ole vaikeaa. Luotan helposti. Mutta entä sitten kun asiat eivät suju. Kun näen, että ajetaan päin seinää, tehdään virheitä ja kasataan ongelmia. Tehdään vääriä asioita, keskitytään epäolennaiseen.

Minun tehtäväni on puuttua, ohjata, suoristaa, selvittää, neuvoa ja tukea. Se vie aikaa. Se vie aikaa niin paljon, että en ollut tajunnut sitä. Enää en tee itselleni, enää en tee esimiehelleni. Minä olen se, jonka pitää saada asiat toimimaan.

Kolmas samankaltainen työ. Seuraava on jotain muuta. Sitä mietin, mitä se on? Onko se samaa alaa vai pitäisikö tehdä jotain ihan muuta. Tunnistan sen säälittävän tosiasian, että muutkin ihmiset ”tässä iässä” miettivät samoja asioita. Olen siis tuikitavallinen tyyppi, jonka pohdinnat eivät eroa muista.

Jostain syystä hyppääminen, repäiseminen, epäsäännöllisyys, tyhjän päälle pomppaaminen kiinnostaa. Vähän uhalla, että onko minusta vielä johonkin muuhun, mutta myös halusta kokeilla jotain ihan muuta. Tämä funktio on vähän niinkuin nähty. Se ei juurikaan tarjoa yllätyksiä. Haasteita kyllä, huikeitakin projekteja, hankalaksi määriteltyjä tilanteita, joista voi selvitä ja tiukkoja paikkoja, mutta ei yllätyksiä. Nähty. Done. Samat prosessit kerta vuoteen. Samat kysymykset, samat kiukut. Pyörittelen sisäisesti peukaloita.

Katsotaan. Voihan olla, että rauhoitun. Otan iisimmin ja alan chillata, kunhan olen päässyt hommaan sisään. Silti ihan pienesti toivon, että jotain, jotain jännää tapahtuisi. Aina on tapahtunut.

Loma ja arki

Vaikka arki on se, mikä pitää toimia ja olla voimaannuttavaa, en välty ajatukselta, että on loma on kuitenkin ihmisen parasta aikaa. Olin ennen todellinen arkifani, mutta nykyisin arvostan vapaa-aikaa erityisen paljon. Siirryn mielelläni tilaan, jossa työasiat eivät ole päällimmäisinä mielessä ja nautin hyvin yksinkertaisista asioista. Sellaisista, joista arjessa tulee suorittamista, mutta lomalla niitä saa rauhassa tehdä.

Olen myös huomannut pitäväni kesästä. Lämmöstä, vähän paahteestakin. En hakeudu hakeutumalla suoraan aurinkoon, mutta sen verran vanhaksi on luuni käyneet, että ne kaipaavat lämpöä ja nauttivat siitä. Lisäksi aurinko = valo. Jostain syystä senkin merkitys on avautunut ihan uudella tavalla.

Joka vuosi loman aikana päätän, että arki ei syö minua ja että loman fiilikset ja letkeys ja sosiaalisuus voivat seurata seuranani myös arkeen. Se ei ole kovin usein onnistunut, mutta aion edelleen yrittää. Olen ainakin sen läksyni oppinut, että työ ei enää ime minusta 110% vaan teen sen täysillä, kuten ennenkin, mutta anna sille sen ajan, jonka se vaatii, en enempää. Ehkä hassusti sanottu, mutta ymmärrän itse mitä sillä tarkoitan.

Tässä kuussa annan pisteet itselleni myös siitä, että olen ottanut ison someloman lomani ajaksi. Ei yhtää piipahdusta mihinkään kolmesta rakkaimmasta sometilistäni. Poistin kuvakkeet ja appsit, jotta en edes vahingossa käy niissä. Siellä elämä jatkuu, mutta minun elämäni on muualla. En silti kuvittele eläväni ilman niitä mutta en aio niiden antaa myöskään määrittää elämääni enkä ajatuksiani. Vapaus. Siinä käsite, jonka arvoa en voi mitata millään, enkä siitä luovu koskaan. Kukaan muu ei määritä minua, ja olen vapaa itselleni. 

Mikä siinä ystävyydessä on niin hankalaa?

Viime aikoina on ollut hankalaa ystävyydessä. Hankalaa yhden ystävän kanssa, jonka kanssa, noh, on hankalaa yleensäkin jos ystävyydessä on hankalaa. En tiedä missä ongelma piilee.

Mielestäni ystävyys on avointa, suoraa ja rehellistä. Se myös kuuntelee ja ymmärtää. Tietysti aina johonkin rajaan saakka, kaikkea ei tarvitse, eikä kannata sietää. Mutta ymmärtäminen tiettyyn pisteeseen saakka kuuluu olennaisena osana ystävyyteen. Kuuluu tottakai myös se, että ei tahallaan eikä kiusallaan tee ystävälle pahaa mieltä. 

Taidan olla tilanteessa, jossa oman elämäntilanteeni vuoksi (asiasta, josta ko. ystäväni ei elämässäni ole kiinnostunut) en ole tullut kertoneeksi ystävälleni, että olen kuormittunut. Todella kuormittunut. Ja koska en ole kertonut, olen tullut ymmärretyksi väärin. Olen tullut ymmärretyksi siten, että en välitä, ole kiinnostunut, enkä edes halua yrittää pitää yhteyttä. Ja koska olen kuormittunut, en ole jaksanut lähteä lepyttelemään enkä selittelemään tilannetta. Olen lähinnä  yrittänyt olla ajattelematta. 

Olen oppinut rajaamaan. Minusta ystävyyteen kuuluu kuunteleminen, tunnusteleminen, suoruus. Jos asioita käsittelee vain yksin, ne muuttuvat. Ne näyttävät erilaisilta ja kääntyvät päälaelleen. Sain ryöpyn, jossa kerrottiin miten huonosti olen tilanteen hoitanut. Pyysin anteeksi ja pahoittelin mutta en selittänyt, sillä minulta ei kysytty miksi. Olen sen verran kiukustunut tilanteesta, että en selittele. Jäin pahikseksi, vaikka pahoittelin. Minut haluttiin ymmärtää väärin. Nyt haetaan draamaa. Olkoon!

Olen yleensä se joustavin. Se, joka selvittelee, myöntyy ja pahoittelee. Nyt en aio. Epäsuorat viittaukset tilanteisiin, joita minun tulisi tässä tilanteessa kyseisen henkilön elämästä ymmärtää, eivät aukea, niillä haetaan huomiota ja annetaan ymmärtää, että olen jättänyt jotain tekemättä. Minä odotan suoria lauseita, selkeitä sanoja, aitoja asioita. 

Kun oma tilanteeni pian toivottavasti selkenee, ajattelen asiaa uudestaan. Siihen saakka minulla on oikeus olla loukkaantunut. Kerrankin näin päin.

Oppia itsestään aina lisää

On helppo olla onnellinen, kun asiat sujuvat ja perusasiat ovat kunnossa. Arki ja ne ihmiset, joiden kanssa eniten aikaa vietät, tekevät sen. Muutos jossain elämän osa-alueessa järkyttää tasapainoa. Yhtäkkiä huomaat, että valtasuhde kokonaisuudessa vaihtuu ja iso osa ajasta meneekin asioiden miettimiseen, tyytymättömyyden minimoimiseen ja turhautumiseen. Siinä mä olen nyt. Yksi muutos ja kokonaisuus liikahti millin vasemmalle. En voi hyvin.

Mitä nyt mietin. Kadunko, että tein muutoksia arjessa? En. En voinut tietää etukäteen tekeväni väärän valinnan. Tyydyn päätökseeni, mutta tajuan, että nyt pitää toimia, jotta saan elämäni taas siihen pisteeseen, että olen onnellinen. Olen onnekas, sillä minulle työnnetään tarjottimella ratkaisua ja olen ottamassa sitä vastaan. Joskin tietysti hieman epävarmempana kuin ehkä ennen olisin ollut. Nyt mietin tarkemmin, onko tarkottimella puuroa vai pullaa? Eikä tarjotinta ole vielä täysin ojennettu puolelleni. Joudun odottamaan. Piinallisia viikkoja.

Toisaalta, tuo tarjotin oli merkki. Se avasi ajatukseni ja nyt tiedän, että minun on tehtävä muutoksia. Aion toimia vaikka tarjottu tarjotin ei olisikaan minua varten. Päätös helpottaa. Prosessoin jo elämääni siten, että tiedän muutoksen tulevan. Millaisen, en tiedä.

Olen seikkailussa, jossa pelissä on oma elämäni, hyvinvointini, jaksamiseni. Osaan vaatia niitä jo itselleni ja arvostan niitä liikaa antaakseni ne pois ilman taistelua. Pidän tästä seikkailusta, se antaa voimaa. Vapaus tehdä muutoksia, todella tärkeää!

Minä vai sittenkin se toinen

Kiireinen ja uuden opettelua vaatinut syksy vei voimia ja käperrytti itseen. Loi tunteen, että moni asia pitää tehdä yksin ja että juuri minulla on kaikkein kiirein, väsyttävin tilanne. Tunne, että kukaan ei oikeastaan edes tajua miten hemmetin rankkaa välillä on hoidella koko tätä soppaa ja silti selviytyä siitä ihan kunnialla. Se, että taputtaa välillä itseään päähän riittää hetkeksi. Olen sanonut rehellisesti taas ääneen, kun en tajua, osaa, ehdi. Olen ollut avoin, rehellinen, kiltti, oppivainen ja joustava. Juuri sellainen kuin kuuluu. Jälleen kerran olen tiennyt, millainen pitää olla ja hoitanut oman osuuteni. Sellainen olen aina.

Mielessäni joskus kapinoin. Harvoin sanon sen ääneen, sillä minä olen se avain, joka tilannetta voi muuttaa, kukapa muukaan. Välillä se vaan tuntuu niin kovin hankalalta. Kun pitäisi aina olla ratkaisut itsellä, eikä kukaan anna valmiita vastauksia. Mutta sellaista on aikuisuus ja sellaista on vastuu. Olisinko muka onnellinen, jos joku antaisi valmiita vastauksia?

Se, mikä yllättää välillä on lähipiiri. Tai ei se yllätä. Samanlaista se on aina. On ne ystävät, jotka kuuntelevat, ymmärtävät, ovat sisällä, mukana, täysillä. Ne, jotka samaan hengenvetoon ovat itsekin vastavuoroisesti yhtä pihalla, väsyneitä ja ihmeissään. Ja siitä riittää puhetta. Tasa-arvoista, molempia tyydyttävää, maailmaa parantavaa puhetta. Sitä, joka kantaa ja jonka avulla jaksaa.

Sitten on se toinen puoli. Ne, joilla on aina vähän vaikeampaa. Ne, joille sinun elämässä tapahtuneet asiat ovat niin pientä, helppoa, tylsää. Ne, joiden elämässä on kuitenkin vielä jotain vähän vaikeampaa ja suurempaa. Ne, joiden kanssa tuntuu, että olen tyhmä, huono, ärsyttävä. Että en tajua.

Vai onko niin? Onko sittenkin ihan oikeasti sen toisen asiat vielä huonommin, rankempaa? 

Kun on tottunut olemaan se, jonka tsemppaa, jaksaa, kannustaa, menettää oman jaksamisen rajat. Tulee ihmiseksi, joka jaksaa kuitenkin. Jolla aina riittää virtaa, energiaa, tarmoa. Jolla on niin helppoa, sitten kuitenkin. Helppoa. Helppoa siksi, että jotkut asiat on vaan niin hyvin. Ne perusasiat. Niiden avulla pitää jaksaa, ei kannata valitella pienistä. 

Välillä en ihan arvosta tätä ajattelumallia, mutta eiköhän se tästä taas unohdu. Olihan tässä lomaa, keräsin voimia. Jakselee sitten taas olla täynnä enrgiaa ja ymmärtää.

Erittelyä

Olen onnekas, koska minulla on useita erilaisia ystäväpiirejä. Ne sisältävät omia arvostuksia, ajatusmaailmoja ja käsityksiä. Olen saanut nähdä, kuulla, kokea ja tuntea niitä. Mielessäni jaan näitä kahteen erilaiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa piirit ja katsantokannat ovat suuret. Suuremmat kuin omat ajatukset. Sellaiset, missä voidaan ymmärtää, tajuta toisia ja erilaisuutta. On koettu, on nähty. Toinen on pienemmän perspektiivin piiri. Sellainen, jossa ihmeellistä kyllä omat heikkoudet nähdään muissa ja niitä ihmetellään. Omat puutteet heijastuvat muista. Itse on keskellä ja jollain tavalla oman itsen pönkittäminen on keskiössä vaikka asiaa lähestyisi miltä kantilta tahansa. 

Meissä jokaisessa on jotain pientä, pikkusieluista, itsekästä. Se on inhimillistä ja ihmisyyttä. Sitä on helppo ymmärtää ja olla toisaalta helpottunut, koska sitä on itselläänkin. Sen tunnistaa ja sen tietää, mutta sitä on kovin vaikea joskus peittää, salata tai pitää poissa. Toisessa sen näkee vielä selvemmin, siksi on hankala sanoa, miten se minussa ulospäin näkyy. Mutta jokaisessa on myös avarakatseisuutta, hyvyyttä, sydämen sivistystä. Juuri sitä, mitä ihmisissä kaipaan ja ihailen. Sitä on toisissa niin hirvittävän paljon enemmän ja rakastan sitä seikkaa, että tunnen näitä ihmisiä paljon. Heidän seurassaan voin hyvin, ja oma pienuuteni näkyy mutta tiedän että sekin hyväksytään. Sanonta siitä, että kannattaa aina hakeutua itseään parempien seuraan on minulle helppoa. Nautin niistä hetkistä, jolloin saan tavata näitä itseäni parempia. Ja sanon tämän täysin ilman kynsiä ja hampaita. Sillä näiden ihmisten seurassa en koskaan koe, että minun pienuudelleni naurettaisiin, päinvastoin. Saan olla ihan se, kuka olen. 

Kuinka kiitollinen voi ihminen ollakaan ystävistään. Molemmista erilaisista.